Joopa joo ja niinpä niin, trallallallaaa!
Topias jäi sit odottelemaan kevättä tai tulevaa kesää sinne mahaan, ja antoi mun paisua järjettömiin mittasuhteisiin, ja joutua täydellisen hermoromahduksen partaalle ennenkuin sit päätti yksiönsä käyneen turhan ahtaaksi raskausviikoilla 41+4.. Fiksu poika sinänsä, ei muakaan marraskuu niin kiinnosta, että sitä erikseen haluaisin tulla katselemaan jos vaihtoehtona olis kölliä lämpimässä.
Juu, eli poika siis syntyi joulukuun alussa, ja koko perhe paineli asperger-sopeutumisvalmennus-kurssille herran ollessa viikon vanha. Kurssi oli kovin antoisa (ainakin kuvittelin niin vietettyäni yön hyssytellen huutavaa lasta, ja toisenkin yön), päivisin luentojen aikana herra nukkui kuin enkeli vaunuissaan, herätäkseen lounas ja kahvitauoille ruokailemaan kuten muutkin selvästi tekevät (ja äitikin lapsi tissillä yritti jotain pöperöä suuhunsa tunkea).
Joulusiivous ja verhojen vaihdon tein sujuvasti n. kaksi päivää ennen aattoa. Koiratkin on päättäneet kimpassa, että paras ja ehdottomasti ainoa aika vuodesta jolloin karvanvaihto on tehtävä, on joulukuun alusta maaliskuun alkuun sijoittuvalla jaksolla ja vuorotellen tietenkin, ettei karvan vakiomäärä lattioilla ja matoissa vaan laske alle normin, ja normi on se, että emännän täytyy nähdä pilkkuja joka aamu herätessään ja kahlatessaan karvojen keskellä keittiöön.
Selvisimme siis joulusta, ja karvoista, joita edelleen tukkoina lattialla pyörii. Olemme myös selvinneet pienen pojan syntymästä, iltahuudosta, yövalvomisesta ja Jeren mustasukkaisuusdraamasta. Tai ainakin kuvittelen selvinneeni... Topi herää edelleen öisin vaihdellen arvoituksellisella rytmillä heräämisten määrää kerrasta kolmeen kertaan yössä. Joten nukkumaan mennessäni en koskaan voi tietää heräänkö mahdollisesti puolen tunnin vai kolmen tunnin kuluttua ja kestääkö hereilläolo vartin vai tunnin.
Emmi käytti loppuraskauden tietämillä pehmennyttä pääkoppaani hyväkseen ja sai mut lupaamaan, että opetan hänet kotiopetuksella ajamaan autoa. Hiiohei ja hurraa! Nyt on opetuspoljin paikallaan ja auto on muutoskatsastettu. Silmissä pyörivät kauhuskenaariot tulevista ajotunneista. (jotka siis aivan turhaan... onhan opettajana tälläinen ajomaisteri joka kiljuu kauhuissaan helsingissä ajaessaan niin muut autoilijat kuin oudot liikennemerkitkin).
Yläkerran remontti on kesken ja tällä tahdilla seitä rakennetaan Ennan huoneeksi vielä sittenkin, kun neiti on jo muuttanut pois kotoa. Syynä siis tällä hetkellä on materiaalipula, ja aikapula!
Ja sitten siihen lempiaiheeseeni vielä: Sää!!!!
Kuka #%¤&¤#¤&/% idiootti on keksinyt sanoa, että suomessa on ihana asua ja vuodenajat on NIIIIIN ihania?!?!?!? Kesällä satoi, syksyllä satoi ja kas kas... talvella sataa!
Mä en kyl tajua miten Nooa on saanu sen arkkinsa kellumaan 40 päivän sateen jälkeen? Täällä on satanu nyt lähes tauotta viime toukokuusta asti, eikä täällä kellu kyl minkäänlaisia silja-lineja tai viikkareita meidän kullajoessa! Mut tota lunta on sit riittäny tälle talvelle niin, että jos viikossa on ollu pari päivää lumityövapaata, nii se on jo luokiteltu kuivahkoksi viikoksi!!!
Kuten huomanette, en pidä suomen säästä. Ainoan poikkeuksen tekee kesällä 30 asteen hellejaksot.
Tässäpä tällä erää avautumista ja purnausta. On tässä elämässä silti niitä onnenpipanoitakin, joista suurimman osan tuovat lapset; ne rakkaat riiviöt. Itsepäiset, itsenäiset, omatoimiset ja sohvalla valuvat teinit, kuin jokapaikan touhottimena hääräävä pikku-ukkeli, joka tietää mitä haluaa ja mitä ei (yleensä siis haluaa eri asioita kuin äitinsä), vanhin lapsonen meni kihloihin poika-kaverinsa kanssa ja teki minusta virallisen anoppikokelaan ♥ ja hyvän vävykokelaan olen saanut. (Pisteet Jounille). On tää vaan niin ihanaa elämää kaikkine sählinkeineen ♥
