Kuulumisia, ettei tarvii kysellä

Tiedättekö tunteen, kun ei enää kelpaa ja ei riitä?
En minäkään tiennyt ennen viime maanantaita.

Pohjustuksena kerrottakoon, että eron jälkeen kolmennella lapsellani lähti mopo niinsanotusti käsistä ja herra huiteli miten halusi, kävi koulua tai oli käymättä miten halusi ja käyttäytyi miten huvitti.

Hain lastensuojelusta apua.

Tämä oli ilmeisimmin ISO virhe.

Elämäni oli melko vaikeaa syksystä lähtien, olin työttömänä, sain töitä, mutta sairastin pienten poikien kanssa 2 kk melkolailla putkeen, siis koko työpätkäni ajan. Samalla Empun elämässä sattui ja tapahtui ja yritin sitä hoitaa kuntoon.
Lopputulemana istuin lääkärin luona ja itkin, itkin omaa riittämättömyyttäni ja sitä, ettei huoliani oteta todesta. Olin sairaslomalla loppuvuoden masennusoireiden takia, joka ei silti riittänyt psykiatriselle puolelle, joten en päässyt edes keskustelemaan psykan polille, koska heillä nyt on valitettavasti täyttä.

Emppu lähti sijoitukseen avohuollon tukitoimenpiteenä ja elämä rauhoittui ja itsekkin aloin näkemään edes pientä valoa tunnelin päässä.

Avohuollon tukitoimenpiteet vaihtuivat kiireelliseksi sijoitukseksi ja samalla koko perheelle tehtiin arviointia lastensuojelun puolelta. Ajatuksella, ei tässä huolta ole, mutta pitää tehdä.

Topsukka on hakannut päätään seinään, lattiaan tai mihin tahansa siitä asti kun oppi konttailemaan, eli melko pienestä miehen alusta asti. Nyt tästä nousi ISO huoli lastensuojelussa. Olemme Arin kanssa kertoneet että tapa on jo vähentynyt ja varmasti vähenee jatkossakin, mutta turhaan, suorastaan kuuroille korville tätä ollaan jankutettu.

Emppu palasi sijoituksestaan maaliskuussa, ja alku näyttikin hyvälle. Mutta pian poika palasi hyväksi todettuun tapaan käydä koulua juuri silloin kun itseä huvittaa. Muutamaa raivaria lukuunottamatta käytös on ollut ihan hyvää kuitenkin.

Itse töllistyin samaan aikaan maaliskuussa kun Emppu palasi kotiin ja olen kokenut työn varsinaisena henkireikänä ja voimavarana. Mulla on maailman mukavin työpari, jonka kanssa saunotamme ja pesemme, puemme, riisumme , rasvaamme ja kierrämme paplareita tai ajelemme parrat. Ajattelin, että ehkä on aika alkaa purkaa lastensuojelun asiakkuutta, kun kuitenkin elämä alkaa olemaan mukavissa uomissa ja oma jaksaminenkin on taas hanskassa.

Pommia tiputettiin pari viikkoa sitten eräässä Topsukkaa koskevassa palaverissa, jossa taas nostettiin HUOLI esiin. Minä en itse sitä huolta näe sellaisena, että siitä nyt pitäisi sen suurempaa haloota nostaa, mutta lasten psyka, joka oli paikalla, ja jota olen tavannut KERRAN, samoin Ari on tavannut heidät kerran, he siis olivat sitä mieltä, että äiti nyt ei edennyt ihan niin lapsentahtisesti kuin isä ja isä sai lapsen nauramaankin. Palaverissa Ari ehdotti jossain kohdassa että hän voisi ottaa vaikka toisen lapsen asumaan kanssaan, että olisi aikaa sitten antaa molemmille. Itse tyrmäsin moisen ajatuksen, eihän poikia VOI erottaa.

Keskustelut eteni Arin kanssa ja lopulta luovutin, että ehkä sitten on parempi että pojat muuttavat isälleen, ja voin sitten keskittyä Empun elämään paremmin, josko lastensuojelu antaisi pikkuhiljaa meidän jatkaa elämää.

Varsinainen pommi tipahti viime torstaina, päivä sen jälkeen kun olimme asioita sopineet.
He halusivat palaverin maanantaille pikkupoikien asioiden takia.

Maanantain palaveri meni kutakuinkin niin, että ensimmäisen 5 minuuttia kuuntelin miten Ari on paljon parempi vanhempana ja miten tämä tukee varmasti Topiaksen elämää ja vähentää pään hakkaamisen kokonaisuudessaan. Ja lisäksi miten tämä vuorovaikutuksen puute minulla ja pojilla on nyt kyllä asiantuntijoiden toimesta todettu.
Tämän jälkeen melko nopeasti sainkin paniikki-kohtauksen, (jota en ole kymmeneen vuoteen saanutkaan), ja loppupalaverin istuinkin sitten pihalla harjoittelemassa uudestaan hengittämistä ja itkemässä.

Olen nöyryytetty, olen loukattu ja olen katkera.

Olen elämästäni 20 vuotta hoitanut, valvonut, jaksanut, kantanut ja auttanut lapsiani. Nyt minulle kerrotaan, että oikestaan olen melko paska tässä touhussa.

Pojat siis muuttavat isänsä luokse kesäkuussa.

Minä olen henkisesti melkolailla lopussa TAAS. Odotan, että tajuaako Emppu alkaa käyttäytymään ja toimimaan vastuullisesti, koska nyt minä en aio enää yrittää yhtään mitään, mua ei enää kiinnosta.
Jos siis pahin skenaario tapahtuu, niin sekä emppu että enna muuttavat pois, koska en osaa olla ollenkaan vanhempi, toiseksi pahin on se, että vain emppu muuttaa. Maailma on jokatapauksessa jo romahtanut, joten en jaksa ihan kauhesti välittää vaikka menisi lopullisesti nurin, sitten onkin jo helppo ajaa itsensä tiiliseinään.

Itkuunkin tottuu ja siihen että kipu hyökkää takavasemmalta kimppuun silloin kun vähiten odottaa.
Eli vitun kivaa kevättä kaikille, katsokaas kun valkovuokotkin kukkii kauniisti.

Mutta kuulkaas, EI kannata ottaa lasuun yhteyttä jos omat voimat loppuu tai jos lapsi keksii teiniuhman ja kokeilee jokaisen rajan tuhanteen kertaan, koska siitä ei vain seuraa mitään hyvää loppupeleissä kuitenkaan.