En ole viime vuodesta kirjoittanut kai mitään. Elämäni on ollut äärimmäisen sekavaa vuoden ajan, ja olen yrittänyt vain selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Teinipoikani oli alkuvuodesta avohuollon sijoituksessa paikallisessa lastenkodissa, koska pojalla vauhti kasvoi niin kovin, eikä mitkään rajat ja puheet olleet häntä varten. Lopulta avohuollon sijoitus muuttui kiireelliseksi huostaanotoksi, joka purettiin kuitenkin jo maaliskuussa. Samaan aikaan sain itselleni työpaikan ja ajattelin elämän jo hieman helpottavan. Lastensuojelu kuitenkin teki vielä kartoitustaan muiden lasten osalta ja heidän kanssa tiivistä yhteistyötä tein kesään asti. Pojan koulu ehdittiin vaihtaa huostaanoton aikana, eikä koulunkäynti uudessa ryhmässä kuitenkaan sujunut kevään aikana kunnolla ja kesän tullessa olin huojentunut, kun joka aamuinen taistelu kouluun menemisestä ja illalla nukkumaanmenosta olisi hetkeksi tauolla. Samaan aikaan pienten poikien isä alkoi puhumaan, että josko pojat muuttaisivat hänelle, että saadaan tilanne lastensuojelun osalta heidän kohdallaan rauhoittumaan. Samalla lastensuojelu jo soittikin, että poikien olisi varmaan parempi muuttaa isälleen. Tässä kohdassa maailmani luhistui jajollain ihmeellä sain kerättyä itseni aamuisin, ja vietyä lapset vielä hoitoon ja käytyä töissä. Olen ollut neljän lapsen yksinhuoltaja jo 10 vuotta ja nyt minulle sanotaan, etten kelpaa äidiksi. Teinipoika ilmoitti lähtevänsä tyttöystävänsä luokse ja tulevansa sit jossain vaihees takasin. Elettiin kesäkuuta.
Naapurustooni muutti kevään aikana huolellisesti alkoholisoitunut nainen, jonka luona kävi pitkin viikkoa mitä ihmeellisempää porukkaa. Ja kesällä saimme naapurustoomme myös huumediilerin. Se olikin viimeinen niitti ja muutto talosta tapahtui nopeaan tahtiin elokuun alussa. Löysin meille asunnon, joka oli ensi hetkestä KOTI. Naapurusto on rauhallinen ja asumme ihan teinitytön koulun vieressä. Vastapäätä on päiväkoti, jonne mennään pikkupoikien kanssa leikkimään, kun ovat täällä käymässä.
Poika palasi tyttöystävältään heinäkuussa, ja eteiseeni käveli rauhallinen nuori mies. Poissa oli se kapinoiva, huutava, tavaroita paiskova hirvitys. Tämä kaveri katsoi silmiin ja vastaili kauniisti. Koulut alkoivat, ja poika alkoi puhua halustaan suorittaa 8 ja 9 luokka kertarytäyksellä, että saisi jo itsensä peruskoulusta pois. Puhuin koulun kanssa ja asia näin sovittiin. Mutta sitten viime kevättalven painajainen palasi tekstiviestin muodossa. Tästä en aio puhua sen kummemmin, koska tilanne on erittäin arka ja odotamme nyt asian etenevän syyttäjälle, poliisi on jo tutkinut asian.
Joka tapauksessa lopputulemana pojan koulu alkoi säätämään ihan omiaan, ja tämän seurauksena poika kieltäytyi enää menemästä kouluun. Kolme viikkoa puhuin eri koulujen rehtorien kanssa, istuin palavereissa koulutuspäällikön kanssa, koulutoimen johtajan kanssa ja pidin lastensuojelua ajantasalla siitä, mitä olen puhunut ja kenen kanssa, ja mitä nyt on tapahtumassa. Koulun rehtori kieltäytyi purkamasta pienryhmä päätöstä, sekä jopo-luokka päätöstä. Viimeisenä asianaan rehtori teki rikosilmoituksen pojastani, joka kuulemma on tehnyt tappouhkauksen rehtorista (tätä ei kukaan muu ole tosin kuullut, vaikka meitä oli muitakin paikan päällä). Olimme taas selkä seinää vasten, ja jollain ihmeellä sain lastensuojelun tajuamaan, että nyt on vikaa muualla kuin pojassa ja perheessä. Poika saatiin avohuollon sijoituksena Heinolaan, käymään koulua ja asumaan arkipäivät siellä. Vaikeaa on toki tämäkin ollut, mutta isona asiana on pojan koulunkäynti lähtenyt nousuun. Joulutuodistuksessa oli muutama kutonen, muutama seiska ja muutama kasi!!! Aiemminhan todistuksissa on vilissyt vitosia ja nelosia, eikä taatusti ensimmäistäkään kasia. Kohta poika on saanut kasiluokan suoritettua ja on valmis pakertamaan ysin hommia. Näillä näkymin peruskoulu tulee suoritettua ensi syksynä.
Teinityttöni käy seiskaluokkaa ja murkkis alkaa painamaan päälle. Huoneeseensa linnoittautunut neiti joka välillä vastailee vain "yhm" ja toisella hetkellä juttelee niitä näitä. Koulu kuitenkin sujuu hienosti ja nyt pitäis alkaa päättämään valinnaisaineita tuleville vuosille.
Isot lapseni pärjäävät hienosti maailmalla. Eetu valmistuu tänä keväänä ammattikoulusta ja vanhin muruseni on paahtanut töitä ja säästänyt rahaa, eilen vein hänet ja hänen parhaan ystävänsä lentokentälle, josta neitokaiset suuntaavat austraaliaan. Tilannetiedotusta on tullut aamulla, että ovat dubaissa ja jalat on jo ihan turvoksissa huolimatta tukisukista. Vielä on useampi tunti lentämistä, ennenku pääsevät perille. Toivottavasti matka sujuu hienosti!
Vanhempani ja sisareni voivat hyvin, vaikka vanhempani välillä aiheuttavat sydämen tykytyksiä terveydentilansa kanssa.
Oma jaksamiseni alkaa olemaan nyt lopussa. Olen vuoden taistellut asioita joka suuntaan. Talouteni on nyt menossa konkurssiin omien sähläämisieni takia. Ikävä lapsiani on kova, ei se vain riitä, että kuudesta lapsesta yksi asuu kotona kanssani, ja että en ole peittelemässä pikkupoikia unille iltaisin. Jäiset tiet houkuttavat ajamaan autolla pitkälle metsähallituksen puolelle, jos vain rohkeus riittäisi. Ei tätä paskaa, jota elämäksi kutsutaan enää jaksais kahlata. Pahinta on kai se, että nyt tulee 40 täyteen, ja asiakkaina on töissä 85 vuotiaita, joten tätä samaa helvettiä olis tarjolla vielä toiset 40 vuotta tai enemmänkin!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti